Karjalaisesta ruokaperinteestä

Ankarat luonnonolosuhteet ja syrjäinen sijainti kaukana suurista keskuksista ovat muovanneet suomalaista ruokakulttuuria kautta aikojen. Jako itäiseen ja läntiseen ruokatalousalueeseen alkoi muotoutua jo 1000-luvulla idän ja lännen kirkon eron myötä. Itäisen ja erityisesti karjalaisen ruokatalouden tärkeimmät piirteet ovat uunin käyttö ruuanvalmistuksessa, piirakat ja kukot, mieltymys happamaan makuun sekä runsas kalan, kasvisten sekä erityisesti sienten käyttö. Jako itäiseen ja läntiseen ruokakulttuuriin säilyi jossain muodossa 1940-luvulle saakka. Itäinen alue edustaa rikkainta leipäkulttuuriamme; erilaiset rieskat, lukemattomat piiraat ja piirakat, kukot ja kukkoset, pyöröt ja muut tevokset ovat siitä parhaana osoituksena.



Karjalaisasutusta on ollut kautta aikojen sekä Venäjän että Suomen vaikutuspiirissä. Oheisesta kartasta näet Karjalan eri alueet ennen vuotta 1940. Suomeen kuulunut Karjala voidaan ruokaperinteen mukaan jakaa kolmeen osaan: Pohjois-Karjalaan (1), Raja-Karjalaan sekä (2) Etelä-Karjalaan ja Karjalan kannakseen (3). Venäjän Karjalassa voidaan erottaa kaksi aluetta Aunuksen Karjala (4) sekä Vienan Karjala (5). Omaksi alueekseen on tapana vielä erottaa Laatokan Karjala, joka sijoittuu Laatokan pohjoispuolelle Sortavalan kaupungin ympäristöön. Tämän alueen ruokaperinteessä on piirteitä Pohjois- ja Etelä Karjalan sekä Raja-Karjalan perinteestä.

Suomen puoleisen Karjalan alueista Pohjois-Karjala oli köyhää takamaata, jonne muutti 1600-luvulla luterilaista väestöä Savosta. Heitä alettiin kutsua nimellä ruottsit, sillä he olivat laajenevan Ruotsin valtakunnan alamaisia. He toivat samalla uusia vaikutteita alueen ruokaperinteeseen mm. savolaismalliset kukot.

Raja-Karjalan ruokaperinne oli hyvin samanlaista kuin Aunuksen alueella. Vaikutteet saatiin idästä päin Venäjältä ja alueen asukkaat olivat uskonnoltaan pääosin ortodokseja. Uskonnon vaikutus näkyikin selvästi vuotuisessa ruokataloudessa mm. paastosääntöinä.

Etelä-Karjala ja Karjalan kannas olivat vaurainta Karjalaa. Niiden kukoistuksessa näkyi Viipurin ja Pietarin läheisyys. Kaupunkilaisvaikutteet levisivät myös maalaisväestön ruokapöytiin nopeammin kuin Raja- ja Pohjois-Karjalassa.

Nykyään itäisessä Suomessa liikkuva matkaaja voi tutustua karjalaiseen ruokaperinteeseen Etelä- ja Pohjois-Karjalan maakunnissa. Rajakarjalainen perinne levisi evakkojen mukana ympäri Suomea. Häivähdyksen tästä perinteestä tavoittaa ohutkuoristen piirakoiden muodossa Pohjois-Karjalan itäisimmässä kunnassa, Ilomantsissa.

Idän kirkko muovasi karjalaista ruokakulttuuria

Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 Karjala jaettiin Ruotsin ja Venäjän vaikutuspiiriin. Valtiollinen jako merkitsi samalla uskonnollista jakoa; läntinen Karjala jäi roomalaiskatolisen kirkon vaikutuspiiriin. Karjalan itäosissa ortodoksinen uskonto säilytti valta-asemansa aina 1617 solmittuun Stolbovan rauhaan saakka, jolloin Ruotsin valtio alkoi työntyä itään päin. 1700-luvulle tultaessa paljon Karjalan alueen ortodoksiväestöä oli paennut Venäjälle ruotsalaisten harjoittaman vero- ja uskontopolitiikan tieltä.

Yhtenäinen ortodoksinen ja karjalainen alue hajosi myös ruokatalouden osalta. Ainoastaan Raja-Karjalassa säilyi tiivis, ortodoksinen yhtenäiskulttuuri vuoteen 1940 saakka. Tämän lisäksi Pohjois-Karjalaan jäi kaksi tiiviimpää ortodoksikeskittymää Ilomantsiin ja Liperin Taipaleelle.

Ruokatottumukset ovat osa kulttuuria ja ne siirtyvät perheen sisällä uudelle sukupolvelle. Karjalassa idän kirkon traditio muovasi ruoka- ja tapakulttuuria satojen vuosien ajan. Lännestä tulleet luterilaiset, joita kutsuttiin Karjalan kannaksella savakoiksi ja Pohjois-Karjalassa ruotseiksi, toivat mukanaan omia tapojaan ja tottumuksiaan.

Kirkon vaikutus yksittäisen ihmisen elämään oli ennen vanhaan huomattavasti suurempi kuin nykyään. Ortodoksinen kirkko on opetuksessaan kautta aikojen korostanut paastoa. Paastossa on kysymys ennen kaikkea valmistautumisesta kirkkovuoden suuriin juhliin siten, että ihminen kiinnittää huomiota hengelliseen tilaansa osallistumalla katumuksen sakramenttiin.

Paastossa eli suuressa pyhässä pidättäydytään eläinkunnan tuotteista kuten lihasta ja maitotaloustuotteista. Muutenkin syödään ja eletään kaiken kaikkiaan yksinkertaisemmin sekä jätetään ylenmääräinen ilonpito vähemmälle. Suuressa paastossa ortodoksinen kirkko ei esimerkiksi vihi avioliittoon. Suuri paasto alkaa seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä. Tämän lisäksi on kuuden viikon paasto ennen joulua sekä lyhyemmät paastot elokuussa ja kesäkuussa. Idän kirkon paastosäännöt ovat vaikuttaneet karjalaiseen ruokakulttuuriin monella tavoin. Runsas ja monenkirjava kukko- ja piirakkaperinne, monipuolinen sienten, kasvisten ja kalan käyttäminen sekä imelletyt jauho- ja marjapuurot lienevät alkujaan olleet ortodoksisen paastokulttuurin ilmentymiä.

Yhteinen ateria oli ennen vanhaan tärkeä tapahtuma ja sillä on myös kristillinen tausta. Ortodoksisessa kirkossa seurakunnan jäsenten välistä ehtoollisyhteyttä verrataan usein ateriayhteyteen. Johannes Krysostomos kehottaa jokaisessa ortodoksikirkossa luettavassa pääsiäissaarnassaan kaikkia tulemaan juhlailoon mukaan: ”Pöytä on runsas, syökää ylenpalttisuudessa. Älköön kukaan poistuko nälkäisenä, sillä juhlaruokaa on paljon. Riemuitkaa kaikki oikeamielisyyden rikkaudesta. Riemuitkaa kaikki uskon juhlapidoista.”

Ortodoksisessa kirkossa korostetaan ateriayhteyttä myös tuonilmaisiin siirtyneiden kanssa; Venäjän Karjalassa on vielä tänä päivänäkin tapana jättää hautajaisaterialla tyhjä paikka pöydässä poismenneelle.

Ruokaa tärkeämpi tällä aterialla on yhteinen, jaettu pöytä, jossa syntyy ateriayhteys tämän- ja tuonilmaisten välille. Yhteisen pöydän jakamiseen ei sovellu ruuan ottaminen nykysuomalaiseen tapaan noutopöydästä muualla syötäväksi, vaan kaikki pöytään tuotu ruoka jaetaan ja nautitaan yhteisesti. Yhteisen pöydän ajatus soveltuu kaikkiin aterioihin. Kiireetön ateriointi yhdessä läheisten ja ystävien kanssa ravitsee ruumiin ja sielun. Lännestä 1900-luvun alussa myös Karjalaan levinneen noutopöydän idea ei ole niinkään yhteen tuleminen eikä jakaminen, vaan itselle ottaminen.

Kirkollinen praasniekkaperinne vaikutti myös ruokakulttuuriin. Ortodoksialueilla jokaisen kylän kirkolla tai tsasounalla oli oma praasniekka eli ’kirkon nimipäivä’. Luterilaisilla alueilla vietettiin kihupyhiä. Juhlia oli paljon ja ne kestivät monesti useamman päivän. Esimerkiksi Salmin pitäjässä oli vuodessa 39 praasniekkaa ja lisäksi 15 kirkollista juhlapäivää. Kirkollisen merkityksen lisäksi näillä juhlilla tavattiin sukulaisia ja tuttavia sekä katsastettiin mahdollista tulevaa puolisoa. Ruualla ja seurustelulla oli suuri merkitys praasniekan onnistumiselle. Ruokia valmisteltiin pitkään ja huolellisesti ja pukeutumiseen kiinnitettiin erityistä huomiota. Karjalaisissa pidoissa vallitsi hilpeä tunnelma.

Myös karjalaisen vieraanvaraisuuden taustalla on kristillinen lähimmäisenrakkauden perinne. Karjala on ollut kautta aikojen idän ja lännen rajalla, valtaapitävät ovat vaihdelleet ja ortodoksirahvaan on pitänyt oppia tulemaan toimeen vieraiden ja myös toisuskoisten kanssa. Länsi-Suomessa vierastarjoilun määrä oli säädelty ennalta kun taas karjalassa taas tarjoilu määrittyi tilanteen mukaan. Vieraanvaraisuutta osoitettiin niin kauan, kunnes vieras tuli kylläiseksi. Karjalaiseen kestitykseen kuului myös palvelualttius, ruokaa kiiruhdettiin tarjoamaan nopeasti lisää. Länsisuomalainen tarjoilu oli rauhallisempaa.

Sotien jälkeen havaittiin paljon erilaisuuksia evakkojen ja heidän sijoituspaikkakuntiensa väestön tavoissa. Kasku kertoo hämäläisen pitoemännän kehottaneen vieraita nauttimaan pöydän antimista. Nopealiikkeiset karjalaiset noudattavat käskyä heti, jolloin emäntä säikähtäneenä parahti ja pyysi karjalaisia odottamaan, että ’hämäläisetkin saa’. Myös ruuan ottamisjärjestyksessä oli eroja, lännessä se määräytyi varallisuuden mukaan, idässä taas iän perusteella. Karjalaisten vilkkaus tuntui aluksi yllättävältä mutta samalla vapauttavalta. Sanonnaksi tulikin, että ”karjalaiset hautajaiset ovat hauskemmat kuin hämäläiset häät”. Monista juhlista ja runsaasta ruokatarjoilusta lienee myös syntynyt väite karjalaisten syömäköyhyydestä.

Ristinmerkkiä ei saanut tehdä likaisin käsin, niinpä käsiä pestiin ahkerasti: ennen ja jälkeen ruokailun, aamuin ja illoin, töistä palattua. Myös vieraat pesivät tupaan tullessaan ensin kätensä ja

tekivät ristinmerkin ikoninurkkaan päin, ennen kuin tervehtivät isäntäväkeä. Juhlakäspaikka oli kauniisti koristeltu, kun taas arkioloissa kelpasi koristelematonkin. Juhla-aterioilla ja vieraille ruokaa tarjottaessa

pitkää käspaikkaa käytettiin lautasliinana. Se levitettiin useamman vierekkäin istuvan syliin, jolloin ruokailijat pyyhkivät ruuista rasvaantuneet kätensä siihen. Samalla ruokaillessa tippuvat

muruset eivät päässeet lattialle, mikä olisi ollut "Jumalan viljan" häpäisemistä.

Uuni, lämmön ja ruuan lähde

Emännätön talo ja uuniton tupa, niil ei ou mittään virkoo, sanottiin Kiihtelysvaarassa ennen vanhaan. Karjalainen leivinuuni kehittyi varhaiskeskiajalla (500-1000 jKr.)slaaveilta omaksutusta uunityypistä, jossa lämmitys ja ruuanvalmistus yhdistettiin. Uunien rakennusaineena oli luonnonkivi, joista tunnetuin lienee vuolukivi. Se sopi hyvin uunin tekoon, sillä sitä oli helppo työstää ja se varaa hyvin lämpöä. Pohjois-Karjalassa on edelleen käytössä 1800-luvulla rakennettuja vuolukiviuuneja. Karjalaiset

uunimestarit ovat aina olleet arvostettuja ammattimiehiä. Uuninrakentajia tarvitaan edelleen, sillä merkittävä osa nykysuomalaisesta uuniteollisuudesta on keskittynyt Itä-Suomeen.

Leivinuuni oli karjalaisen kodin keskus ja useimmat ruuat kypsytettiin sen lämmössä. Ensin paistettiin kovimmassa lämmössä ohutkuoriset piiraat ja rieskat. Tämän jälkeen lämpötilan hieman laskettua siirryttiin paistamaan leipiä, kukkoja ja kukkosia. Viimeiseksi jälkilämmössä kypsyivät puurot, paistit ja potit. Uunissa hauduttaminen oli käytännöllinen ruuanvalmistusmenetelmänä; ruuan kypsyessä uunissa emännälle jäi aikaa hoidella muita askareitaan.

Uuniruokatalous synnytti myös omaleimaisen ruuanvalmistusvälineistön. Ruokia haudutettiin uunissa savipoteissa ja -ruukuissa, joita valmistettiin Karjalan kannaksella Kyyrölässä. 1800-luvun lopussa ilmestyivät rauta- eli sukunapadat, jotka olivat huomattavasti saviastioita kalliimpia.

Sukunapata on muodoltaan alhaalta kapeneva, keskeltä leveästi pyöristyvä, suuta kohti kapeneva. Sukunapadat ja -potit nostettiin uuniin ja uunista pois uhvatan eli patahangon avulla. Piirakoiden, kukkojen ja leipien paistamiseen tarvittiin monenlaisia puisia leipälapioita.

Monta karjalaa – monenlaisia piirakoita

Perinteisesti piirakat olivat pyhäpäivien ja juhlien herkkuja. Niitä tehtiin häihin, hautajaisiin ja talkoisiin, ja niitä vietiin rotinoiksi vastasyntyneen kotiin. Piirakat olivat karjalaisen elämäntavan erottamaton osa, nykyään ne ovat tulleet laajemminkin osaksi suomalaista ruokakulttuuria. Piirakoiden paistaminen oli ja on yhä naisväen yhteinen juttu. Ennen suuria pitoja piirakat paistetaan usein talkoilla, jolloin nuorempi väki oppii piirakan paistamisen salat ja niksit.

Vuonna 2003 karjalanpiirakka sai EU-direktiivin mukaisen virallisen tuotemäärityksen ( http://ec.europa.eu/agriculture/qual/fi/1211_fi.htm):

”Karjalanpiirakka on avoin, pieni, matala piiras, johon kuuluu ohut kuori sekä sydän eli täyte. Kuoritaikina tehdään vedestä, ruis- ja vehnäjauhoista sekä suolasta. Täyte on yleensä ohra- tai riisisuurimoista keitettyä puuroa tai perunasosetta. Näiden sijaan voidaan käyttää myös keitettyjä, survottuja kasviksia (esim.lanttua, porkkanaa, naurista tai haudutettua kaalia tai sieniä). Karjalanpiirakan koko on tavallisesti 7–20 cm. Karjalanpiirakat ovat muodoltaan pääasiassa soikeita, mutta voivat olla myös pyöreähköjä. Kuoriosa on päältä avoin. Kuoren reunat on käännetty täytteen päälle ja rypytetty. Karjalanpiirakat ovat rapeakuorisia. Kuoren osuus on tavallisesti noin yksi kolmasosa koko tuotteen määrästä ja sydämen eli täytteen osuus noin kaksi kolmasosaa.”

Karjalan alueille kehittyi vuosisatojen kuluessa monenlaisia piirakoita. Hienoimpia tuotoksia ovat keit’inpiiroa (keitinpiirakka), sul’ttsin (sultsina), tsupukku (tsupukka) ja sipanniekku (karjalanpiirakka).

Ortodoksinen paasto


Paasto on kristillisyyden perusopetusta ja toimintaa. Kristillisen paaston esikuvana on itse Jumalan Poika Kristus, joka itse paastosi erämaassa neljäkymmentä päivää (Matt. 4:1-2). Paasto kuuluu myös monien muiden suurten uskontojen perinteeseen ja käytäntöön.

Paastolla on nyky-Suomessa monenlaisia käsityksiä. Suomalaiset puhuvat paastosta lähinnä ruokaan liittyvänä pidättyvyytenä. Siihen verrattuna kristillinen paasto poikkeaa yleisestä paastokäsityksestä.

Kristillinen paasto tarkoittaa monia asioita. Kun ihminen haluaa paastota, hän käy lähimmäisen luona auttamassa, eli antamassa aikaansa toisen ihmisen hyväksi. Kristitylle lähimmäisiä ovat kaikki ympärillä olevat, ja kauempanakin olevat ihmiset.

Paastossa yritämme siis jättää turhat oma asiamme vähemmälle, ja suunnata toimintaamme muiden ihmisten hyvinvoinnin hyväksi. Paaston aikana voisimme mm. käydä vanhainkodeissa tai maahanmuuttajaperheissä kysymässä, mitä he toivoisivat suuren juhlan lähestyessä. Yleensä pelkkä yhdessäolo helpottaa. Voimmeko mennä yksinäisten luokse kysymään, mitä heille kuuluu? Kynnys saattaa olla korkea.

Ortodoksinen paasto tarkoittaa jakamista. Se, minkä voimme antaa omasta vapaa-ajastamme, annammekin toiselle ihmiselle tai perheelle. Se, mikä minulta jää yli, annan muille sitä tarvitseville. Se voi olla aineellista tai aineetonta diakoniaa. Ortodoksinen paasto ei korosta vain ruuasta pidättäytymistä, vaan kaiken aineellisen tasaista jakaantumista kaikkien tarvitsevien kesken.

Toisaalta kirkko kehottaa käyttämään yksinkertaisia ja halpoja ruoka-aineita, joiden tuottamiseen ei ole käytetty paljon aikaa eikä rahaa. Ruuan valmistamiseen käytetyn ajan voimme käyttää toistemme hyväksi. Yritämme vähentää ruoan tekemiseen käytettyjä raaka-aineita.

Ruokapaaston tarkoitus on tukea hengellistä paastoa. Se, mitä minulta jää yli, voin antaa toiselle, sille, joka apua tarvitsee. Nykyään näemme ruokajonoja seurakuntien edustoilla ruuanjakelupäivinä. Se kertoo, että minun antama aineellinen apu saattaa olla jollekin toiselle tärkeä.

Paasto on jatkuvaa

Paasto on parhaimmillaan oman elämän puhdistamista sekä hengellisesti että ruumiillisesti. Ihminen on kokonaisuus, jossa ruumis ja sielu ovat yhdenarvoisia ja riippuvassa syy-yhteydessä toisiinsa. Paasto voi opettaa myös itsehillintää.

Ortodoksisessa hurskausajattelussa jokaisen viikon keskiviikot ja perjantait ovat paastopäiviä. Tuota käytäntöä noudatetaan erityisesti luostareissa, mutta on tarkoitettu kaikille kirkon jäsenille. Joissakin perinteissä myös maanantai on paastopäivä. Keskiviikon paastoajattelun taustalla on viikonpäivän muisto. Silloin muistelemme Kristuksen kavaltamista. Perjantaina muistellaan erityisesti Kristuksen kärsimyksiä.

Paastoajoissa ja –käytännöissä on poikkeuksia, jotka on kerrottu ortodoksisessa kalenterissa. Kalenterissa kerrotaan kunkin pyhän ihmisen päivän muisto ja kirkollinen muistojuhla.

Kirkkovuoden pidemmät paastot

Kirkkovuodessa on neljä pidempää paastonaikaa. Paastot valmistavat ihmistä juhlien viettoon. Paastot ovat juhlien valmistava osa. Paastoa ei ole tarkoitettu ruumiin näännyttämiseen tai synkkyyden maksimoimiseen, vaan mielen virkeydeksi, oman sielun tutkiskelemiseksi, lähimmäisen hyväksi toimimiseksi, sekä hengelliseksi kasvuksi ja iloksi.

Joulupaasto

Paastoajat riippuvat kirkkovuoden kierrosta. Kirkkovuosi alkaa 1.9., eli voimme sanoa, että ensimmäinen varsinainen paastokausi on joulupaasto eli Kristuksen syntymään valmistava paasto. Se alkaa 15.11. Koska edellinen päivä on apostoli Filippuksen muistopäivä, paastoa kutsutaan joskus Filippuksen paastoksi. Jouluun valmistavasta paastosta on ensimmäisiä merkkejä jo 490-luvulta. Konstantinopolin paikallinen kirkolliskokous määräsi joulupaaston vuonna 1166.

Vanhassa testamentissa odotettiin Messiaan saapumista, mikä tapahtui Kristuksen syntymisessä ihmiseksi. Sen vuoksi joulupaastossakin muistelemme pyhien esi-isien ja isien sunnuntaita kahtena viimeisenä sunnuntaina ennen joulua.

Joulupaastossa ei ole varsinaisia paastopalveluksia, mutta jokaisen joulupaaston sunnuntain evankeliumitekstit valmistavat tutkiskelemaan oman elämämme suuntaa.

Suuri ja pyhä paasto

Kirkkovuoden merkittävin paasto alkaa 40 vuorokautta ennen suurta eli piinaviikkoa. Herran Pääsiäinen eli Kristuksen ylösnouseminen on kirkkovuoden kohokohta. Kirkon suurimpaan juhlaan valmistaudutaan pitkällä paastolla, jolle on vielä erityiset valmistusviikot. Valmistusviikkojen aikana jätämme tietyt ruoka-aineet vähitellen pois ruokavaliostamme. Paastoajat ja paastokäytännöt on merkitty ortodoksiseen kalenteriin.

Suuren paaston aikana emme syö liharuokia emmekä maitotuotteita, kananmunia, öljyä, emmekä kalaa. Ruoka on silloin täysin rasvatonta. Poikkeukset voi nähdä kirkkokalenterista. Paastoa voidaan lieventää tiettyinä päivinä. Kalaa saa syödä Marian ilmestymisen juhlassa (25.3.) ja Palmusunnuntaina, jotka ovat kirkkovuoden suuria juhlia.

Ensimmäinen valmistussunnuntai on Sakkeuksen sunnuntai, jolloin Kristus kehotti Sakkeusta tulemaan alas puusta ja tunnustamaan Jumalan Pojan läsnäolon. Myös meitä kehotetaan tulemaan alttiiksi Jumalan valtakunnan illattomaan päivään.

Toinen valmistussunnuntai on Fariseuksen ja publikaanin sunnuntai. Siinä ajatuksemme vievät toisen ihmisen kohtaamiseen. Molemmat rukoilijat kyllä täyttivät Jumalan tahdon, mutta eri tavalla.

Kolmas valmistussunnuntai on tuhlaajapojan sunnuntai. Väkevä evankeliumi (Luuk. 15:11-32) kertoo siitä, että vaikka tuhlaisimme elämämme maailmalla, niin katumuksen kautta pääsemme takaisin Jumalan yhteyteen, jos niin haluamme.

Neljäs on tuomiosunnuntai. Sen viesti on erittäin puhutteleva: mitä te olette jättäneet tekemättä vähäisimmille palvelijoille, sen te olette jättäneet tekemättä minulle! (Matt. 25:31-46.)

Viides sunnuntai onkin jo suuren paaston ensimmäinen sunnuntai. Sovintosunnuntaina eli laskiaissunnuntaina laskeudumme paastoon. Pyydämme anteeksi läheisiltämme.

Varsinaisen paaston toinen sunnuntai on ortodoksisuuden sunnuntai. Silloin kunnioitamme ikonien voittoa kristillisessä perinteessä: ikoneista tuli vuoden 787 kirkolliskokouksessa kristillisestä elämästä ja pyhistä kertovia hyväksyttyjä kuvia, jotka julistavat samaa ilosanomaa pyhien tekstien kanssa.

Kolmas sunnuntai on pyhitetty pyhälle Gregorios Palamakselle. Hän loi erityisen synteesin sille, miten ihminen ja Jumala voivat kohdata toisensa luomattoman valon yhdistäminä. Palamaksella oli myös hyvin vahva sosiaalisen oikeudenmukaisuuden opetus.

Neljäs sunnuntai on Ristinkumartamisen sunnuntai. Muistelemme siinä ristin merkitystä omassa elämässämme. Risti antaa meille toivon ja ohjaa meitä kohti ylösnousemusta. Risti ei ole enää kuoleman symboli, vaan ylösnousemuksen merkki ja tunnus.

Viides sunnuntai on Johannes Siinailaisen eli Johannes Klimakoksen sunnuntai. Pyhä Johannes kirjoitti ”Portaat” –nimisen kirjan, jossa hän käy pyhityksen tietä läpi askel askeleelta. Tuo kirja on hyödyllistä luettavaa juuri paaston aikana.

Kuudes paastonajan sunnuntai on Maria Egyptiläisen sunnuntai. Kertomus Mariasta tuo eteemme mahdollisuuden tehdä täydellinen muutos elämässämme. Huonomaineisesta Mariasta tuli nöyryyden ja hengellisen kasvamisen esikuva.

Viikkoa ennen Herran Pääsiäistä vietämme Palmusunnuntaita eli Herran ratsastusta Jerusalemiin . Kristus ratsasti aasilla juhlallisesti kaupunkiin tietäen edessä olevan kohtalonsa. Tapahtuman muistoksi koristelemme pajunoksia eli virpovitsoja, joiden välityksellä viemme siunausta koteihin.

Palmusunnuntaita seuraava viikko on Suuri viikko (piinaviikko), joka niin ikään on paastoviikko. Paasto huipentuu ensin Suureen Perjantaihin (pitkäperjantai), jota sanotaan vuoden ankarimmaksi paastopäiväksi. Sunnuntaina kaikki muuttuu. Paastoaika päättyy Kristuksen ylösnousemukseen, ja pääsiäisaika jatkuu 40 vuorokautta.

Suuren paaston aikana toistetaan lukuisia kertoja Efraim Syyrialaisen paastorukousta: ”Herra, minun elämäni Valtias! Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki! Anna minulle, Sinun palvelijallesi sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki! Oi Kuningas ja Herra! Anna minun nähdä rikokseni, ja anna, etten minä veljeäni tuomitsisi, sillä siunattu olet sinä iankaikkisesti! Aamen.”

29.6. Paasto kertoo siitä, kuinka suuresti kirkko arvostaa juuri näitä kahta

apostolia. Paastosta on merkintöjä jo 460-luvulta. Paaston lähtökohtana

kerrotaan myös sitä, että fariseukset arvostelivat opetuslapsia siitä, etteivät

he paastoa. Jeesus vastasi heille, etteivät häävieraat voi surra niin kauan

kuin sulhanen on heidän kanssaan. Mutta tulee aika, jolloin sulhasta ei ole, ja

silloin he paastoavat.

Herran Äidin paasto, joka alkaa 1.8. ja päättyy Jumalanäidin

”Iloitse Jumalanäiti,

neitsyt armoitettu Maria, Herra on Sinun kanssasi! Siunattu olet sinä naisten

joukossa, ja siunattu on Sinun kohtusi hedelmä, sillä Sinä olet synnyttänyt

sielujemme Pelastajan!”

Jumalanäiti

Maria on koko kristikunnan äiti. Hänellä on erityinen sija kristillisessä

esirukousperinteessä. Hänen rukouksensa poikansa Kristuksen puoleen on ymmärretty

erityisen merkittäviksi.

Kirkkovuodessa on lisäksi

Paastottomia

Paasto

Paastot

Herran Pääsiäinen on niin sanottu liikkuva juhla eli sen ajankohta vaihtelee vuosittain. Pääsiäiseen liittyvät juhlat ja paastot liikkuvat pääsiäisen ajankohdan mukaisesti.

Kristuksen ylösnousemuksen juhlaa vietetään joka sunnuntai vuoden ympäri. Siksi voimme sanoa, että sunnuntait ovat ”pieniä pääsiäisiä”.

Herramme Jeesuksen Kristuksen kirkastuminen 6.8. Jeesus otti mukaansa kolme opetuslastaan Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen, ja vei heidät Taaborin vuorelle. Siellä ollessaan Kristus silminnähden kirkastui ja vahvisti niin opetuslastensa uskoa ylösnousemukseen. Samalla Jeesuksen seurassa olivat Mooses ja Elia. Kirkas luomaton valo sai opetuslapset hämilleen.

Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian kuolonuneen nukkuminen 15.8. Enkeli Gabriel ilmoitti Marialle kuolemasta kolme päivää etukäteen. Ihmeellisellä tavalla kaikki apostolit Tuomasta lukuun ottamatta saapuivat Marian kuolinvuoteen äärelle. Kristus itse nouti äitinsä sielun ja vei sen taivaaseen.

Näiden lisäksi on ns. keskisuuria ja pieniä juhlia, kuten Neitseen Marian suojelus 1.10., Johannes Kastajan juhlat ja apostolien muistopäivät.

Joidenkin pyhien ihmisten muistopäiviä vietetään paikallisesti hyvinkin juhlallisesti. Kirkkojen suojeluspyhinä vietetään praasniekkaa, paikallista kirkkojuhlaa.

Jokainen kristitty on saanut nimensä jonkun pyhän ihmisen mukaan, ja viettää nimipäiväänsä tuon pyhän muistopäivänä.

Ajan pyhittäminen

Viikonpäivillä on omat muisteluaiheensa.

Maanantai: enkelien muisto

Tiistai: Johannes Kastaja ja muut profeetat

Keskiviikko: Kristuksen kavaltaminen

Torstai: pyhät apostolit ja esipaimenet

Perjantai: Kristuksen kärsimykset

Lauantai: vainajien ja kaikkien pyhien, erityisesti Jumalansynnyttäjän muisto

Sunnuntai: Kristuksen ylösnousemus

Erityisesti lauantait ovat vainajien muistelupäiviä. Lisäksi erityisiä vainajien muistelupäiviä on tuomiosunnuntaita edeltävä lauantai, Tuomaan tiistai (eli Tuomaan sunnuntain jälkeinen tiistai), sielujen lauantai (helluntain aatto) ja lokakuun 26:tta edeltävä lauantai (Dimitrin lauantai).

Kristuksen ylösnousemuksen juhlaa vietetään joka sunnuntai vuoden ympäri. Siksi voimme sanoa, että sunnuntait ovat ”pieniä pääsiäisiä”.

Maanantai: enkelien muisto Keskiviikko: Kristuksen kavaltaminen

Perjantai: Kristuksen kärsimykset

Lauantai: vainajien ja kaikkien pyhien, erityisesti Jumalansynnyttäjän muisto

Sunnuntai: Kristuksen ylösnousemus

Erityisesti lauantait ovat vainajien muistelupäiviä. Lisäksi erityisiä vainajien muistelupäiviä on tuomiosunnuntaita edeltävä lauantai, Tuomaan tiistai (eli Tuomaan sunnuntain jälkeinen tiistai), sielujen lauantai (helluntain aatto) ja lokakuun 26:tta edeltävä lauantai (Dimitrin lauantai).

Ortodoksinen kirkkovuosi rakentiiroiiuu vuoden mukaan vaihtuville teemoille. Kirkkovuosi on tarkoitettu elettäväksi todeksi omassa elämässä: kristitty seuraa kirkkovuotta kokeakseen pyhät tapahtumat vuosittain ja eheyttääkseen siten hengellistä elämäänsä. Kirkkovuoden seuraaminen on osa Kirkon Pyhää Traditiota eli Kirkon pyhää kokemusta. Kirkkovuoden seuraamisessa kohtaavat iankaikkisuus ja tämä todellisuus.

”Kristus syntyy, kiittäkää!” Olemme siis koko ajan mukana pelastushistorian virrassa vietävinä. Kirkkovuosi tuo eteemme kirkon elämän todellisuuden. Kirkossa olemme yksi Jumalan kansa kokemassa pyhyyden läsnäolon.

1. syyskuuta. Vanhan bysanttilaisen käsityksen mukaan maailma luotiin 1. syyskuuta. Tuona päivänä vietetään erityistä Ekumeenisen patriarkan siunaamaa päivää luonnon puolesta. Nykyinen patriarkkamme Bartolomeos tunnetaan myös ”vihreänä patriarkkana”. Hän on ottanut luonnon suojelemisen yhdeksi teemakseen, jota kristillisen kirkonkin tulee noudattaa. Tosin luonnon suojeleminen on vanhaa kristillistä opetusta, johon annetaan ohjeet jo Mooseksen kirjan ensimmäisestä luvusta.

Pääsiäisen merkitys kirkossa

Maanantai: enkelien muisto

Perjantai: Kristuksen kärsimykset

Lauantai: vainajien ja kaikkien pyhien, erityisesti Jumalansynnyttäjän muisto

Sunnuntai: Kristuksen ylösnousemus

Erityisesti lauantait ovat vainajien muistelupäiviä. Lisäksi erityisiä vainajien muistelupäiviä on tuomiosunnuntaita edeltävä lauantai, Tuomaan tiistai (eli Tuomaan sunnuntain jälkeinen tiistai), sielujen lauantai (helluntain aatto) ja lokakuun 26:tta edeltävä lauantai (Dimitrin lauantai).

Ortodoksinen kirkkovuosi rakentiiroiiuu vuoden mukaan vaihtuville teemoille. Kirkkovuosi on tarkoitettu elettäväksi todeksi omassa elämässä: kristitty seuraa kirkkovuotta kokeakseen pyhät tapahtumat vuosittain ja eheyttääkseen siten hengellistä elämäänsä. Kirkkovuoden seuraaminen on osa Kirkon Pyhää Traditiota eli Kirkon pyhää kokemusta. Kirkkovuoden seuraamisessa kohtaavat iankaikkisuus ja tämä todellisuus.

”Kristus syntyy, kiittäkää!” Olemme siis koko ajan mukana pelastushistorian virrassa vietävinä. Kirkkovuosi tuo eteemme kirkon elämän todellisuuden. Kirkossa olemme yksi Jumalan kansa kokemassa pyhyyden läsnäolon.

1. syyskuuta. Vanhan bysanttilaisen käsityksen mukaan maailma luotiin 1. syyskuuta. Tuona päivänä vietetään erityistä Ekumeenisen patriarkan siunaamaa päivää luonnon puolesta. Nykyinen patriarkkamme Bartolomeos tunnetaan myös ”vihreänä patriarkkana”. Hän on ottanut luonnon suojelemisen yhdeksi teemakseen, jota kristillisen kirkonkin tulee noudattaa. Tosin luonnon suojeleminen on vanhaa kristillistä opetusta, johon annetaan ohjeet jo Mooseksen kirjan ensimmäisestä luvusta.

Pääsiäisen merkitys kirkossa

Maanantai: enkelien muisto

Perjantai: Kristuksen kärsimykset

Lauantai: vainajien ja kaikkien pyhien, erityisesti Jumalansynnyttäjän muisto

Sunnuntai: Kristuksen ylösnousemus

Erityisesti lauantait ovat vainajien muistelupäiviä. Lisäksi erityisiä vainajien muistelupäiviä on tuomiosunnuntaita edeltävä lauantai, Tuomaan tiistai (eli Tuomaan sunnuntain jälkeinen tiistai), sielujen lauantai (helluntain aatto) ja lokakuun 26:tta edeltävä lauantai (Dimitrin lauantai).

Kulttuurikeskuksen valmistuttua oli aika katsoa kokonaisuutta eli toteuttaa visiota jatkosta eli Ortodoksisesta kulttuurikorttelista. Sijaitsevathan samalla tontilla Ortodoksinen seminaari ja sen bysanttilaistyylinen kirkko kellokatoksineen. Jo ennen kulttuurikeskuksen rakentamista syntyi ajatus yhdistää kulttuurikeskus, seminaari ja kirkko toisiinsa yhteisellä luostarityyppisellä piha-alueella. Tätä varten rakennettiin ja toteutettiin Joensuun kaupungin hallinnoima kehittämishanke, jonka avulla rakennettiin vuosina 2016-2018 piha-alue tehdyn suunnitelman mukaan yhteistyössä Ortodoksisen kirkon kanssa. Lisäksi pihaan tilattiin maailman kuululta Unescon palkitsemalta ikonimaalarilta (Xenopoulos) kaksipuolinen kookas mosaaiikki-ikoni. Lisäksi hankkeen avulla uudistettiin ja täydennettiin kulttuurikeskuksen sisältöä. Keskuksen ja korttelin tarjoama kulttuurisisältö on kokonaisuutena:

Kulttuurikeskus

  • Kaksi arvokasta ja harvinaista 1700-luvulta peräisen olevaa ikonostaasia, joista toinen on Venäjän armeijan silkille maalattu matkaikonostaasi ja toinen Ilomantsin vanhan kirkon ikonostaasi. Molemmat on restauroitu uudessa Valamossa
  • Kattava taiteilija Pentti Oksasen maalaama kokoelma akvarellimaalauksia Suomen ortodoksikirkoista ja tsasounista
  • Taiteilijapariskunta Joensalon lasimaalaus ortodoksisuuden reitistä Suomeen (Bysantista Pohjolaan)
  • Pysyvä näyttely – Ristikansan vaellus, joka kertoo ortodoksin elämänkaaren syntymästä kuolemaan
  • Neljä ikoninurkkausta, jotka koottu Viipuri-säätiö sr 35 ikonin lahjoituksista, jotka peräisin 1700-, 1800- ja 1900-luvun alusta
  • Kolme teemoitettua neuvotteluhuonetta: Arkkipiispa Paavali, Valamo, Evakot
  • Vaihtuvia näyttelyjä eri teemoista mm. kirkkotekstiilit ja ikoninmaalaus
  • Kirjasto, johon kootaan aineistoa opiskelijoita ja tutkijoita varten
  • Bysanttilaistyylisessä kirkossa ikomaalari Xenopouloksen maalaamat ainutlaatuiset fseskot ja ikonit
  • Pihalla ikonimaalari Xenopouloksen maalaama kaskipuolinen mosaiikki-ikoni ja ikonikatos
  • Pihalla kellokatos ja viihtyisät tilat eri tapahtumille

Kirkko ja piha-alue

Kulttuurikeskuksen palvelujen osalta painopiste on kertominen ja tiedon jakaminen ortodoksisuudesta alueellisesti ja kansallisesti sekä kansainvälistymisessä, näyttelytoiminnassa ja matkailussa. Keskus toimii palveluntarjoajana alueen omille yrityksille ja organisaatioille olipa kyseessä lounas, kokous, koulutus, juhla, muistotilaisuus tai halu tutustua ortodoksisuuteen. Ortodoksinen kulttuurikeskus ja -kortteli ottavat vastaan yksittäisiä vierailijoita ja kotimaisia sekä ulkomaisia vierailijaryhmiä. Toiminne yhteistyössä alueellisten ja kansainvälisten toimijoiden kanssa, jotka markkinoivat keskusta ja korttelia sekä muita ortodoksikohteita osana heidän omaa matkailuliiketoimintaansa. Keskuksen ravintolasta voi tilata esittelyn lisäksi ortodoksimenun tai karjalaisen pitopöydän.

Tervetuloa tutustumaan Ortodoksiseen kulttuurikeskukseen ja –kortteliin!

Keijo Mutanen, hallituksen puheenjohtaja

Ortodoksisen kulttuurin säätiö